Oli kyse sitten NPS-tuloksista, some-kommentoinnista, markkinointikampanjan tuloksista tai muutoksen johtamisesta, negatiivisesti aiheeseen kuin aiheeseen suhtautuvia löytyy aina. Markkinoinnissa luku on kuulemma 4%. Miksi kiinnitämme niin pirun paljon huomiota juuri tähän marginaaliseen ryhmään, joka ei ole lähtökohtaisestikaan vastaanottavainen viesteillemme saati teoillemme?

Eikö olisi helpompiakin taisteluita tarjolla? Vaikka olisit keksinyt parannuksen syöpään, joku nillittää aina: ”miksei sen sijaan ratkaistu sairautta x tai y?”. Et voi voittaa.

Siispä, miksi tähän negatiivisten pieneen joukkoon kuitenkin keskitytään niin usein suorastaan fanaattisella tarmolla, vaikka tyrkyllä olisi läjä neutraalisti tai jopa positiivisesti aiheeseen suhtautuviakin? Ne kaikki keltaisella raporteissa näkyvät neutraalit vastaajat, jotka olisi mitä todennäköisimmin helppo kääntää vihreiksi eli puolesta puhujiksi unohdetaan ennemmin ja keskitytään negatiivisiin punaisiin.

Ne, jotka huutavat koviten vastaan, saavat huomion ja tyytyväisinä hiljaa olevat unohdetaan. Kuulostaako tutulta?

Muutoksen keskellä organisaation muutosagentit lähetetään heti alkuun käännyttämään niitä sitkeimpiä jurnuttajia ja ottamaan turpaan heti muutoksen alkumetreillä, jolloin kisaväsymys iskee ennen kuin koko show on edes kunnolla käynnistynyt. Markkinointikampanja koetaan epäonnistuneeksi, kun kaiken positiivisen palautteen ja reaktioiden keskellä muutama suuttuu tai ottaa nokkiinsa. NPS-mittauksessa murehditaan sitä, miten negatiivisten osuus kasvoi pari prosenttia, vaikka samalla puolestapuhujien määrä on tuplaantunut. Eihän tässä ole järjen häivääkään.

Mitä jos siis keskityttäisiin niihin meille aidosti potentiaalisiin kohderyhmiin mahdottomien taisteluiden sijaan? Lopetettaisiin täydellisyyden tavoittelu ja hyväksyttäisiin se fakta, että joku vihaa aina. Ehkä jopa ilakoitaisiin siitä, että olemme saaneet aikaan niinkin voimakkaan reaktion ihmisessä. Paskan määrä on vakio, joten miksi taistella vastaan?