Riko sääntöjä, joiden noudattamista opettelit koko ikäsi

Säännöt, normit ja ohjeistot kasvattavat meidät vastuuntuntoisiksi ja pystyviksi aikuisiksi. Kunnes yhtäkkiä työelämässä pitäisikin olla kapinallinen, konfliktoida ja osata rikkoa kaava, koska niin innovaatiot syntyvät. Miten ihmeessä tämä ristiriita alkoi hallita työelämää?

”Säännöt on tunnettava, jotta tietää, miten niitä voi rikkoa” on joku joskus sanonut. Tämä pätee kyllä ihan hyvin vaikkapa taiteeseen: runoilija voi ottaa pilkkusäännöistä taiteellisia vapauksia kunhan ensin tietää, miten niitä pitäisi käyttää oikein. Mutta vaatiiko uuden keksiminen ja kehittäminen työelämässä sitä, että säännöt on ensin naulattava tiukasti mieleen? Eikö sääntöjen kahleista vapaa mieli irrottele herkemmin – ja keksi myös uutta?

Ehkä ja ehkä ei. Mietitäänpä.

Kuinka moni huikea idea onkaan syntynyt siitä turhautumisen ja jopa raivon tunteesta, kun joku asia on aina tehty omasta mielestä – no, päin persettä?

Joku sitten kanavoi tuon raivon teoksi ja puff, käsillä on upea innovaatio, josta muut ajattelevat ”tuo olisi pitänyt itse keksiä”. Eikö työelämän innovaatioiden ytimen tulisi olla juuri tuossa?

Ehkä kyse onkin puhtaasta halusta muuttaa ja muuttua, halusta tehdä asiat paremmin. Toiselle motivaattori on vitutus, toiselle se, ettei yksinkertaisesti halua tuhlata aikaansa typeryyksiin kun ne voisi tehdä fiksumminkin.

Applen kehittäjä Steve Wozniak sanookin ”rules don’t matter but what works”. 

”Pyydä anteeksi mieluummin kuin lupaa” taas on ehkä klassisin ohjenuora niille, jotka palavat halusta muuttaa asioita. Kapinallisuus ja sääntöjen rikkominen ikään kuin kiltillä tavalla oikeutetaan tällä sutkautuksella. Oletuksena kun on, että asia, johon luvan olisi oikeastaan tarvinnut, meni lopulta putkeen, ei vihkoon. Mutta toimiiko ohje todella, jos organisaation kulttuuri on rakentunut karttamaan juuri epäonnistumista? 

Jos organisaation johto ei aidosti ymmärrä ja elä itse todeksi sitä, mitä innovaatioiden ja uusien toimintatapojen tavoittelu tarkoittaa, saadaan innovaatiopuheella aikaan korkeintaan nurkkiin pakenevia katseita. Vaikka juhlapuheissa kuinka kannustettaisiin kehittämään uutta, ei pohjaa innovaatiokulttuurille synny, jos organisaatiossa ei ole tilaa virheille. Ja niitä on aina hankalampi pyytää anteeksi, jos lupaa erehtyä ei koskaan ollutkaan. 

Yhä uusia virheitä, virheitä näiden jälkeen ja virheitä tästä iäisyyteen – niitä innovaatioita janoavan johdon tulisi rakastaa ja suorastaan haalia. Sillä onnistuminen vaatii kokeilua, josta suurin osa menee metsään, jotta joskus syntyy edes se yksi timantti. Mutta kenen psyyke ja epävarmuudensietokyky kestää tämän kaiken? Tuskin kovin monen sääntöjä viimeiseen asti noudattamaan koulitun ainakaan. Melkoinen ristiriita, eikö?

Johtajan tulisikin kysyä ensimmäiseksi itseltään, mitä oikeasti haluan muilta: suorittamista vai uusiutumista? Ensimmäiseen kouliintuu nopeasti, jälkimmäinen vaatii uuden opettelua ja epävarmuuden sietoa, kaikilta. Sanomattakin lienee selvää, kumpi polku on helpompi. Eikä meistä kaikista ole uudistajiksi – ei tarvitsekaan olla – mutta ne, joilta sitä odotetaan, tarvitsevat tuen silloinkin kun usko menee. Ja siinä jos jossain johtajuus punnitaan.

”Failure is a muscle you need to train”

-Carla Harris