2-vuotias lapseni harjoittelee luopumista päivittäin osana ikäkauteensa liittyvää omien tunteiden sääntelyn opettelua. Pettymykset ovat välillä karvaita, mutta hiljalleen harjoittelu tuottaa tulosta. Voisiko luopumisen opettelua harjoittaa tehokkaammin myös viestinnässä?

Kirsi Piha kävi taannoin sparraamassa viestintäosastoamme modernista viestinnästä. Kun häneltä kysyttiin, mitä ja miten viestinnän työmäärästä voisi vähentää, vastaus ei ehkä ollut sitä, mitä toivottiin. Ei niitä viestinnän töitä oikeastaan voi vähentää, päin vastoin, koko ajan tulee lisää, sillä viestinnän rooli organisaatioissa kasvaa kiihtyvällä tahdilla – oleellista onkin määritellä, mihin viestintäosasto keskittyy, ja no, hankkia lisää resursseja vastaamaan tähän kasvavaan tarpeeseen.

Kirsin vastaus paljastaa hyvin tämänhetkisen viestinnän murrostilan ja paradoksin: tarve strategiselle viestinnälle, joka tukee liiketoimintaa, kasvaa kasvamistaan, mutta samaan aikaan kaikki ne vanhat, viestinnälle aikanaan ajatellut työt pitäisi myös hoitaa – ilman resurssien kasvattamisaikeita.

Viestintä nähdään samanaikaisesti sekä ”uudessa” roolissaan yrityksen strategisena keinona erottautua ja kilpailla markkinoilla, että muiden viestejä oikolukevana, kieliopin päätyökseen hanskaavana esitysautomaattina.

Pikkuinen paradoksi ja haaste ammatin harjoittajille, eikö?

Koska kyse on nimenomaan murrostilasta, jossa vanhasta totutusta ollaan vasta murtautumassa ulos, aiheuttaa murros klassisen kahden roolin loukun viestijöille. Toisaalta pitäisi luodata tulevaisuutta, tehdä strategista viestintää, mitata ja analysoida vaikutuksia, ottaa yhteiskunnallisesti kantaa ja ylipäätään toimia koko organisaation uudenlaisen viestinnän ajurina. Toisaalta näprätä oikoluvun, yksittäisten esitysten ja kaiken maailman viestintäsälän, joka itsessään ei vaikuta kokonaisuuteen oikeastaan mitenkään, kanssa. Ei ihme, että viestijöiden työpöydät tursuavat.

Kun uusi viestinnän strategisempi rooli ei vielä ole täysin juurtunut organisaatioon – monessa paikkaa edes alkanut vielä itää – tipahtaa viestijän työpöydälle edelleen sitä epärelevanttia sälää, joka hidastaa tai jopa estää aidosti merkittävien töiden tekemisen. Tässä kohtaa jos missä viestijöillä on itselläänkin aika pysähtyä, katsoa peiliin ja pohtia, mitä kaikkea sinne omalle työpöydälleen oikein hyväksyy.

Lopulta nimittäin moni työtehtävä on sellainen, joka tehdään koska aina on tehty ja jonka kyseenalaistamista ei vain ole tullut tehtyä kaikessa kiireessä. Kiire kun sokaisee kovankin viestinnän tekijän herkästi ja saa ihmisen vain suorittamaan suorittamisen ilosta, ilman kyseenalaistamista. Koska ei ole aikaa kyseenalaistaa.

Ehkä olisi aika perata sitä omaa tonttia ja osoittaa niille, jotka tontin laajuudesta lopulta päättävät, mikä tehtävissä aidosti luo arvoa ja mikä on niin sanottua nice to have -osastoa, jonka voisi ulkoistaa tai ihan vaan lopettaa. En usko, että yksikään järkevä johtaja on tosiaan sitä mieltä, että parasta viestinnän ammattilaisten ajankäyttöä organisaatiossa on oikoluku, esitysten viilaaminen tai yksittäisten epämääräisten pyyntöjen perässä hyppääminen – liiketoimintaa tukevan, strategisen viestinnän kustannuksella. Tai jos on, fiksun ja oman arvonsa tuntevan viestijän on ehkä aika vaihtaa maisemaa.

Ja jos johdolle ei osoita viestinnän arvoa, miten johto voi tehdä päätöksiä, jotka tukevat tämän arvon luomista?

On viestijöiden tehtävä kertoa, mistä työssä on tänä päivänä kyse ja mitä sillä voidaan saavuttaa, jos olosuhteet rakennetaan tukemaan tavoitteiden saavuttamista. Ja mistä pitää luopua, jotta tämä kaikki voi tapahtua.

Kuten sanottu, viestinnän murros on monessa paikassa vasta käynnissä, joten myös johto tarvitsee tukea uuden viestintästrategian omaksumisessa. Ethän siis oleta mitään, vaan viestit rohkeasti ja selkeästi myös organisaatiosi sisällä, mistä tässä kaikessa muutoksessa on kyse ja miten muutos lopulta hyödyttää kaikkia?

Lopulta vain isolla kuvalla on merkitystä: mitä teit, jotta organisaatiosi saavutti tavoitteensa? Tuskin stilisoit presenataatiota.